JOKAINEN IHMINEN ON LAULUN ARVOINEN     

Suomalainen terveyspalvelujärjestelmä on terveyskeskuksineen ja sairaaloineen maailmanlaajuisesti katsottuna hyvä. Yksityiset terveyspalvelut täydentävät julkista terveydenhuoltoa. Kun suomalainen sairastuu, hänellä on vähintään tasavertaiset mahdollisuudet muiden eurooppalaisten tavoin saada hoitoa tilaansa.

Nuori hyväkuntoinen ja voimansa tunnoissa elävä aikuinen ajattelee helposti, että hänen nykyinen tilansa on vakio, eikä siinä kannata edes miettiä, että joskus vanhemmiten, muutaman vuosikymmenen kuluttua voisi esiintyä sairauksiakin. Jos hän tilapäisesti  vähän sairastuu, hän menee lääkäriin ja saa purkillisen pillereitä, syö ne, paranee ja hänen osaltaan tilanne jatkuu entisellään. Asenne on aivan oikein. Siinä tilanteessa on paljon muita asioita päällimmäisinä, eikä tule edes mietittyä  ainakaan paljon elämäntapakysymyksiä. Siksi olisikin tärkeää, että terveyden edistämistoimet olisivat yhteiskunnassamme ikään kuin betoniin istutetut ja yleisesti hyväksytyt ja niitä noudatettaisiin selvinä totuuksina sen enempää niitä ajattelematta. Toivottavasti uusi oppiaine kouluissa, terveystieto, onnistuu tuomaan jo nuoren päähän tietoa asioista ja sen mukana uusia käyttäytymismalleja joka-päiväiseen elämään.

Ihmisen ikääntyessä kohti keski-ikää ja  vanhuutta, tulevat mukaan pikkuhiljaa pahenevat krooniset sairaudet, kuten kehon kulumisviat ja elintapasairaudet. Näiden sairauksien ilmaantumista voi kukin  myöhästyttää aika paljonkin ennalta ehkäisevillä toimilla, jotka kaikesta hyvän olon tunteesta huolimatta tulisi aloittaa jo nuoruusvuosina. Näitäkin sairauksia tai niiden oireita voidaan hoitaa lääkityksillä ja operaatioilla, mutta paras ja kaikille osapuolille halvin keino on edelleen ennalta ehkäisy. Yhteiskunnan ja myös kansalaisen kannalta paras ideaali olisikin, että eläisimme suhteellisen terveinä koko elämämme ja sitten  poistuisimme elämästä äkkiä 85-100 vuotiaina, kun kerran poistuttava on.

Toki ihmiset ovat erilaisia ja heidän kokemansa  elämä vaihtelee. Ihmisten perintötekijät ovat erilaiset, ne saattavat altistaa sairauksille eri tavoin, mutta niitä ei voi elämän aikana enää muuttaa. Ympäristötekijät voivat vaihdella. Elämänolosuhteet saattavat kuluttaa ja eri elämänkokemukset saattavat rasittaa eri tavoin. Yllättävän paljon vaikuttaa myös sattuma. Vaikka kuntosi olisi erinomainen ja olisit pitänyt koko ikäsi huolta itsestäsi, voi tihkuisena marraskuun iltana ajaa rattijuoppo vastaan väärällä kaistalla ja elämä loppuu siihen.

Oletpa sitten pitkä tai pätkä, pyylevä tai asteeninen, iloinen tai vakavamielinen, kovasti innostuva tai vähemmän aktiivinen, niin lähtökohta on se, että hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen”, lauloi Veikko Lavi ja oli oikeassa. – Ja kun olet näinkin mainion ihmisen kanssa tekemisissä, niin mikset edes pikkuisen korjaisi sen elintapoja parempaan malliin. Jos kaikki suomalaiset muuttaisivat elintapojaan pari piirua terveempään suuntaan, niin kansanterveys paranisi väestötasolla roppakaupalla.

Terveys on ominaisuus, jota ihmisellä voi olla enemmän tai vähemmän. Tärkeintä ei olekaan, oletko absoluuttisen terve vai sairas – vaan se, miten mahdollisista puutteistaan, vioistaan tai sairauksistaan huolimatta selviää jokapäiväisessä elämässä. Terveyttä voisi kuvailla myös ihmisen kyvyksi vastustaa erilaisten ulkopuolelta tulevien haitallisten tekijöiden vaikutuksia, kuten haitallisten pieneliöiden(mikrobit), kuluttavien elämänkäänteiden, ympäristöhaittojen, allergianaiheuttajien jne vaikutuksia elimistössä.

Terveyteen sisältyy tällöin myös psyykkinen puoli. Myönteinen elämänasenne vaikkapa kaikkien vaikeuksien keskellä edistää terveyttä ja luo ihmiseen kestävyyttä ja  voimia, vaikka sivusta katsoen näyttäisi siltä, että tuossa se vasta on kuluttavaa elämää viettävä ihminen. Niinpä kaikki stressaavaa ja kiireistä elämää viettävät ihmiset eivät fyysisesti romahda, vaan näyttävät kukoistavan elämänsä voimissa, kun tekevät yötä myöten omakotitaloa tai viipyvät harrastuksissaan. Kohtuus kuitenkin kaikessa.

Meillä on vielä äsken ollut tapana surkutella miestä, jonka almanakka pursuaa, eikä ehdi tehdä kaikkea, mitä pitäisi ehtiä. Mutta vielä onnettomampi voi olla se mies, jolla ei ole almanakkaa lainkaan. Ja jos miehemme ei aivan tarkkaan tiedä, onko ensi viikonlopun jälkeen työtä – tai onko ensi kesänä odotettavissa mitään odottamisen arvoista koko tulevaisuudesta – mikä mahtaa olla hänen terveysasenteensa. Ei välttämättä kovinkaan auvoinen.

Asiat eivät tule autetuiksi hyvää tarkoittavalla kehotuksella: tee niin tai tee näin. Kukaan toinen ei välttämättä viimeiseen asti tiedä, mikä toiselle ihmiselle on parasta ja välttämätöntä. Mikä sopii toiselle, ei välttämättä kohtaa toisen elämäntilanteessa.

Huomion kiinnittäminen asioihin on kuitenkin paikallaan. On kerrottava asioita, jota edistävät terveyttä pitkälläkin tähtäimellä. Ihminen valikoi niistä itse, mikä sopii hänelle ja mikä ei. Mutta tietoa on jaettava, ettei kukaan pääse sanomaan sitten joskus, minä en tiennyt.

Timo Ihamäki, Heinola 15.4.08                                          

VANHENEMINEN  ON  AINOA  KEINO  ELÄÄ  PIDEMPÄÄN

Olen monissa luentotilaisuuksissani esittänyt alkuun kysymyksen. Mikä oli suomalaisten keskimääräinen elinikä 1800-luvun lopulla, runsas sata vuotta sitten? Vastaan itse. Se oli 42 vuotta!

Tänään suomalaisten vastasyntyneiden odotettavissa oleva elinaika on 77 vuotta! Naisilla vähän enemmän, miehillä hiukan vähemmän. Kansanterveys ja sen myötä elinikä on siis parantunut runsaassa sadassa vuodessa 35 vuotta.

Tottakai myös sata vuotta sitten joukossamme oli paljon tervaskantoja, jotka elivät pitkään. Mutta lapsikuolleisuus, ravitsemusongelmat ja infektiotaudit niittivät satoaan jo nuorella iällä. Sata vuotta sitten kuoli suomalaisista 35 prosenttia ennen 20-ikävuottaan, nyt enää vain kuusi tuhannesta.  Vaikka syntyneiden määräkin oli suuri, täytyy vain todeta, että onhan nuorena kuoleminen ollut  aikamoista tuhlausta.

Terveydenhuollon palvelujärjestelmä ja lääketiede ottavat mielellään kunniaa tapahtuneesta. Kuitenkin myönteinen kehitys johtuu suurelta osin yhteiskunnassa tapahtuneesta edistyksestä. Meillä on tuntuvasti parempi elintaso, asuminen, ravitsemustilanne, elintarvike- ja vesihygienia, koulutus- ja valistustaso kuin aikaisemmin. Ihmisten vastustuskyky ja tieto välttää sairauksia on kasvanut. Toki on muistettava, että yhteiskunnallinen kehitys ei ole aina ollut pelkkää myötämaata myöskään terveysasioissa. On tullut myös ongelmia, kuten lisääntyneet liikenne- ja muut tapaturmat, väkivalta, aids ja huumeongelmat. Kaiken kaikkiaan kehitys on ollut positiivista.

Sadan vuoden kuluessa tapahtunut 35 vuoden voitto eliniässä voidaan karkeasti jakaa kolmeen vaiheeseen.

Ensimmäisessä vaiheessa vuodesta 1900 vuoteen 1960 edistys tapahtui infektiotautien vallan nujertamisella. Tuberkuloosi, lapsivuodekuume, vastasyntyneiden ja pikkulasten tartuntataudit voitiin ehkäistä rokottamalla, muuttamalla hoitokäytäntöjä tai kehittämällä lääkehoitoja.

Toisessa vaiheessa sotavuosista tähän päivään edistykseen on vaikuttanut kasvava tietoisuus elämäntapojen merkityksestä sairauksien syntyyn. Osaltaan ravitsemustietouden lisääntyminen, osaltaan tupakan ja alkoholinkäytön välttäminen, liikunnan merkitykseen ja ympäristön terveellisyyteen huomion kiinnittäminen, mutta myös neuvolatyö, työsuojelu ja työterveyshuolto selittävät sairastavuudessa ja kuolleisuudessa tapahtuneet muutokset. Niinpä elinikä on edelleen pidentynyt vuodesta 1960 tähän päivään, eikä ole voitettu vain aikaa, vaan laadultaan korkeatasoista elämää terveyden parantuessa.

Vasta kolmannessa vaiheessa, parin kolmen viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana, terveysolojen paranemisessa voidaan todeta lääketieteellisen teknologian voittokulku ja nimenomaan yksilötasolla. Selvästi vaikuttavina tekijöinä nousee esiin parantunut lääkehoito, verenpainelääkkeet, aspiriini, antibiootit, liuotushoito, syöpähoitojen teho sekä uudet kirurgisen hoidon mahdollisuudet, kuten ohitusleikkaukset ja elimensiirrot.

Voidaanko vielä vaikuttaa keskimääräisen eliniän pitenemiseen?  Kaikki tilastolliset merkit viittaavat siihen, että näin tapahtuu. Toisaalta tiedetään, että kuolinsyytilastoissa noin 50% suomalaisista kuolee (ennemmin tai myöhemmin) sydän- ja verisuonitauteihin, noin 20% syöpään ja noin 10% väkivaltaan ja tapaturmiin. Jos halutaan vaikuttaa kuolevuuteen, on vaikutettava näihin syihin, Kaikki toki kuolemme, mutta ennenaikainen kuolema voi olla vältettävissä.

 Jos halutaan vaikuttaa sairastavuuteen, selviytymiseen ja toimintakyvyn säilymiseen, on vaikutettava myös sellaisten kansansairauksien ehkäisyyn, hoitoon ja kuntoutukseen, kuin tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveyshäiriöt, sokeritauti, dementia ja vaikeat allergiset sairaudet.

Tänään toki ymmärrämme, että terveyteen vaikuttavat monet perinteisen terveydenhuollon ulkopuolella olevat asiat ja päätökset. Terveyden edistäminen on muutakin kuin lääketiedettä ja terveydenhuoltoa. Koulutustason kohentuminen sekä yhteiskunnallisten ja sosiaalisten olojen  paraneminen luo terveyttä ja hyvinvointia. Toki terveysnäkökulman olisi oltava aina mukana yhteiskunnallisia päätöksiä tehtäessä.

Kaiken edellä esitetyn valossa tuntuu joskus hiukan absurdilta, kun lukee lehdestä ”terveydenhuoltomme olevan kriisissä” tai muuta vastaavaa. Toki jonkinlaisessa rahoituskriisissä on oltukin, kun kehittyvä terveyspalvelujärjestelmämme on koetellut yhä enemmän ja enemmän kuntien taloutta. Kuitenkin meidän on muistettava, että käytämme Suomessa terveydenhuoltoon vain n.7% Bkt:stä, joka on Euroopan pienimpiä prosenttimääriä ( USA:ssakin 14%).

Joka tapauksessa terveyspolitiikkamme on ollut onnistunutta: 35 vuotta lisää keskimääräistä elinikää sadassa vuodessa väestötasolla. Ja suuri osa suomalaisista elää vieläkin pitempään, moni jopa terveenä  ja ainakin likimain suorituskykyisenä. Osalle saattaa tulla vanhuuden sairauksia, joiden mukana vanhuusväestön hoitoisuusaste saattaa nousta jopa siinä määrin, että jotkut ovat päässeet puhumaan vanhustenhoidon ongelmista.

Vuosisatoja ovat suomalaiset toivottaneet toisilleen ”terveyttä ja pitkää ikää”. Kun olemme nyt vuosien saatossa pääsemässä lähelle tätä tavoitetta, ei sitä ole nähtävä minään ongelmana, vaan se on nähtävä suurena inhimillisenä ja yhteiskunnallisena  saavutuksena ja voittona.

Timo Ihamäki - Päivän vieras- palstalle 22.7.2008

ITÄ-HÄMEEN LIITTO 50-VUOTIAS

Itä-Hämeen Liitto ja sen edeltäjät, Itä-Hämeen kuntien pysyvä edustajisto ja  Itä-Hämeen kuntien yhteistyötoimikunta, perustettiin aikoinaan Itä-Hämeen kuntien yhteistyöelimiksi ja edunvalvojiksi.  Oli todettu, että monien asioiden ajamiseen ei yksittäisen kunnan  voimat ja tehot riittäneet.  Elimet eivät olleet lakisääteisiä, vaan vapaaehtoisia toimijoita, joita alunperinkin oli tarkoitus käyttää silloin, kun yhteinen etu oli kyseessä ja kun yhteisiä painostuskeinoja tarvittiin. Yksittäisen itsenäisen kunnan asioihin ei puututtu.  Näin onkin ollut hyvä.  Liikennehankkeissa on onnistuttu konkreettisimmin. Helppoa ei ole ollut.  Moni saavutus tai tulos on vaatinut vuosien työn.

Jos otetaan Suomen kartta ja katsotaan, missä  Itä-Häme sijaitsee, niin kyllähän se on  erinomaisella paikalla – keskellä etelä-Suomea.  Sijainti on loppujen lopuksi hyvä.  Täällä on kuitenkin monta kertaa  syntynyt tunne, että eletään  hiukan syrjässä.  Liikenneyhteyksien parantuessa tällaiset tunteet ovat helpottumassa.  Nyt on vain löydettävä ne vetovoimatekijät, jotka kiinnostavat ihmisiä ja elinkeinoelämää.

Itä-Hämeen alueen ongelma on ollut hallinnollinen hajanaisuus.  Vielä 1960 kuuluivat kaikki kunnat samaan Mikkelin lääniin ja Mikkelin läänin maakuntaliittoon  ja  alue oli hallinnollisesti yksi ja yhtenäinen kokonaisuus.  Sittenmin alettiin etsiä vihreämpää nurmea eri suunnilta kuntien omilla päätöksillä.  Vuoden 1961 lääniuudistuksessa perustettiin  Keski-Suomen lääni, jonne menivät Joutsa, Leivonmäki ja Luhanka.  Loput kunnat jäivät edelleen Mikkelin lääniin, josta sitten vuoden 1997 läänin- ja maakuntauudistuksessa erkautettiin Hartola, Heinola  ja  Sysmä Etelä-Suomen lääniin ja Päijät-Hämeen maakuntaan.  Pertunmaa jäi perustettuun Itä-Suomen lääniin ja  Etelä-Savon maakuntaliittoon.

Nyt Itä-Häme on todellakin hajanainen.  Sen kunnat kuuluvat kolmeen maakuntaan, kolmeen lääniin ja kolmeen vaalipiiriin.  Onneksi tänä päivänä rajat ovat ylittämistä varten, ei järkevän yhteistoiminnan esteitä.  Asioiden ajamisessa saattaa kuitenkin tulla eteen tilanteita, jolloin apuja on haettava samanaikaisesti kolmelta taholta: kolmelta piirihallintoviranomaiselta, kolmelta maakuntaliitolta ja kolmelta lääniltä.  Haikailu Itä-Häme-kokonaisuuden  puolesta ei tänä päivänä ole realiteetti .  Se saattaa tuntua jopa nurkkakuntaisuudelta, kun kansalaiset on totuutettu ajattelemaan suurempia kokonaisuuksia aina Euroopan Unioniin ja globalisaatioon saakka.  Tosi asia on kuitenkin se, että edunvalvonnassa ei viime kädessä  itähämäläisten yhteisiä etuja aja tai heidän puoltaan pidä muut kuin itähämäläiset itse. Näin se vain näyttää olevan.

Tilanteet vaihtelevat kuitenkin nopeasti. Tänä päivänä kunnissa joudutaan pohtimaan, mitä kunta-ja palvelurakenneuudistus ja  sen perustaksi vast`ikää säädetty  ns puitelaki tulevat merkitsemään kuntien olemassaololle ja palvelutuotannolle. Tulevaisuus näyttää, mitä Itä-Hämeessäkin tapahtuu.

 Timo Ihamäki, Itä-Hämeen Liiton puhenjohtaja, helmikuu 2007

ITÄ-HÄMEEN LIITON VESILIIKENNESEMINAARI

Itä-Hämeen Liiton jäsenkunnat sijaitsevat pääosin Päijänteen itärannalla ja Kymijoen yläjuoksun varrella. Näin ollen Joutsaa, Luhankaa, Sysmää ja Heinolaa ja muitakin Päijänteen rantakuntia kiinnostaa suuressa määrin sisävesiliikenteen kaikinpuoleinen kehitys, jopa meriyhteydet.

Tosiasia on, että tällä hetkellä Euroopassa ja EU:ssa uskotaan vahvasti vesitiekuljetuksiin. Maantieliikenne ruuhkautuu jo nykyisin keski-Euroopassa niin pahanpäiväisesti, että EU on kääntynyt suosimaan tavaraliikenteessä rauta- ja vesitiekuljetuksia. Myös Venäjällä on pitkien joki- ja kanavayhteyksien takia sisävesiliikenne valtaisaa.

Vesitieliikenne on kestävän kehityksen mukainen kuljetusjärjestelmä. Suoriteyksikköä, tonnikilometriä, kohden on energiankäyttö, päästöjen määrät, liikennemelu ja onnettomuudet eri liikennemuodoista vähäisintä. Kalusto on pitkäikäistä ja suoritetehoonsa nähden halpaa. Liikenneväylä on kulumaton ja sulkujen osalta pitkäikäistä. Nykytekniikalla on mahdollista myös ympärivuotinen liikenne. On myös huomattava, että lisääntyvä vesiliikenne ei vähennä muilta liikennemuodoilta kuljetusmääriä, sillä niin valtavaa on kuljetusten kasvu tulevaisuudessa.

Jotkut pitivät kanavien rakentamista nykyaikana utopiana, kunnes rakennettiin Päijänne- Keitele-kanava neuvostoliittolaisin rahoin ja taidoin. Nyt odotetaan, milloin voitaisiin aloittaa Päijänteen ja Saimaan yhdistävän ns Mäntyharjun kanavan ja Kymijoen kanavan rakentamistyöt.

Kun kanavan rakentamisesta puhutaan, syntyy helposti mielikuva, että on otettava lapio käteen ja alettava kaivaa. Unohtuu helposti, että nykytekniikalla kaikki on entistä helpompaa. Eikä aina huomata, että sekä Mäntyharjun kanavassa että Kymijoen kanavassa  suurin osa on jo valmista väylää. Kymijoen kanavan pituus on noin 90 kilometriä. Siitä on kaivettavaa osuutta Kimolassa ja Tavastilasssa yhteensä n. 25 km. Myös Mäntyharjun kanavan  pituus on 90 km, mutta kaivettavaa on vain seitsemän (7) kilometriä. Nekin toki maksaisivat, mutta liikenneinfrastrukstuuri  paranisi ja aikaansaataisiin valmiit kuljetusmahdollisuudet sisävesisatamista keski-Eurooppaan, Venäjälle ja kaikille maailman merille. Savon veneilykanava välillä Iisvesi- Keitele kuten Kuusakoski-Kouvola-alueen yhdistäminen Kimolan kanavan rakentamisella Päijänteeseen nielisivät todella vain pienen kustannuserän, jos asenteet saadaan kohdalleen.

Tiedämme hyvin, etteivät kanavat ihan lähivuosina rakennu. Mutta asiaa on pidettävä vireillä. Toki toivomme, että vesiliikenne, etenkin matkailu, tehostuu Päijänteellä nykyoloissakin. Mutta nyt näyttää siltä kuin kallistuvan energian ja  muuttuvien ympäristövaatimusten oloissa ja niistä johtuvien kustannusten nousun vanavedessä  joudutaan yhä vakavammin ottamaan huomioon vesiliikenteen mahdollisuudet.

Tämä vesiliikenneseminaari on järjestetty sen vuoksi, että tiedetään, missä mennään ja toisaalta, mitkä ovat lähitulevaisuuden ja vähän pitemmänkin aikavälin näkymät. Olemme saaneet seminaariimme esitelmöitsijöiksi parhaat sisävesiliikenteen asiantuntijat.

Vesiliikenneseminaareja on myös Itä-Hämeen Liiton syytä järjestää muutaman vuoden välein, jotta pysytään tässäkin asiassa ajan hermolla.

Timo ihamäki, Itä-Hämeen liiton puheenjohtaja, Heinola 6.5.2008

HEINOLA-LAHTI MOOTTORITIE – RAKENTAMISEN ALOITUSJUHLA - PUHE                       

Minulla on ilo tuoda tähän Lahti-Heinola moottoritien rakentamisen aloitusjuhlaan Heinolan kaupungin ja kaupunkilaisten lämmin tervehdys ja tuoda julki tyytyväisyytemme siitä, että tämän moottoritien rakentaminen nyt alkaa ja että työ valmistunee nopeutetussa aikataulussa ollen valmis jo marraskuussa 2005. Tien saaminen moottoritieksi on ollut heinolalaisten ja monen muunkin tienkäyttäjän toive jo pitkään. Tien valmistuttua yhteydet Heinolasta etelään, Lahteen ja pääkaupunkiseudulle paranevat suuresti. Tie on tärkeä alati kasvavalle liikenteelle, etenkin ruuhka-aikoina, ja elinkeinoelämälle. Tärkeää se on etenkin liikenneturvallisuuden kannalta.

Lahti-Heinola tieosuuden parantaminen moottoritieksi ei ole tärkeä vain lahtelaisille tai heinolalaisille, - se on tärkeä koko Suomelle. Valtakunnalliset tiet n:o 4 ja n:o 5 kulkevat samaa linjaa pitkin Helsingistä Lusiin ja vasta Lusissa haarautuu nelostie Keski-Suomeen, Ouluun ja Länsi-Pohjaan sekä Lappiin, ja viitostie Etelä Savoon: Mikkeliin, Pohjois-Savoon: Kuopioon, Kainuuseen ja Pohjois-Karjalaan. Tiekokonaisuus johdattaa korkealaatutien pääkaupunkiseudulta 2/3:aan Suomea. Itse asiassa emme täällä Heinolassa niinkään ihmettele sitä, että työt nyt alkavat, vaan ihmettelemme sitä, miksi vasta nyt. Ainakin on selvää, että niin kauan kuin nelos- ja viitostie kulkevat yhdessä välillä Helsinki – Lusi, tälle välille tarvitaan moottoritie. Kun nelos- ja viitostie Lusissa erkanevat, tullaan  sen jälkeen toimeen alempiasteisella tiellä.

Jo 1970-luvun alussa oli olemassa selvät suunnitelmat, että moottoritie rakennetaan Helsingistä Lusiin yhtä soittoa. Mutta kun ensimmäinen öljykriisi nosti polttoaineiden hinnat pilviin, luultiin, että liikenne ei enää kasva eikä moottoriteitä enää tarvita, ja jo silloin vireellä olleet hankkeet pantiin jäihin. Niinpä Helsingistä tänne päin Suomea aiotun moottoritien rakentaminen pysähtyi Järvenpäähän tosi pitkäksi aikaa. Niinpä moottoritie Järvenpää-Lahti valmistui vasta 1990-luvun lopulla ja osuutta Lahti-Heinola aletaan rakentaa vasta nyt. Runsaan 30 vuoden viiveen jälkeen meillä on valmis moottoritieyhteys marraskuussa 2005 välillä Helsinki – Lusi. Hyvä näinkin, sillä pitkään oli vaikeuksia esim. tämän tien rahoituksen suhteen. Edellinen hallitus ei ollut kovin innokas tiemäärärahojen lisääjä. Onneksi edellisen kauden valtiovarainvaliokunnan liikennejaosto halusi ottaa aloitteen omiin käsiinsä ja lisäsi valtion budjettiin rahat viiden lyhyehkön valtatieosuuden rakentamista varten. Lahti-Heinola moottoritie oli yksi näistä. Eduskunta hyväksyi sittemmin liikennejaoston tiemäärärahalisäyksen yksimielisesti.

Täällä etäämpänä pääkaupungista on nähty, että ensinnäkin liikenneinfrastruktuurin parantaminen on parasta aluepolitiikkaa, mitä valtiovalta voi tehdä. On toki paljon muitakin aluepoliittisia toimia, mutta kun monissa toimissa joudutaan toteamaan, ettei kannettu vesi kaivossa pysy, niin liikenneyhteyksien parantamiset ja niiden vaikutukset pysyvät ja tehoavat monipuolisesti.

Toiseksi täälläpäin nähdään, että liikenneturvallisuudesta huolehtiminen on nykypäivänä mitä tärkeintä ja se alkaa olla kansalaisten yhä suurempi vaatimus valtiovallalle, tiehallinnolle ja tien rakentajille. Eihän Konginkankaan valitettavan onnettomuuden kokonaiskustannukset paljon tierahoja vie, mutta paljonko annetaan arvoa menetetyille ihmishengille, ja mitä maksavat  korvaukset, vammautumiset ja kaikki kustannukset yhteensä. Toivon, että ajatellaan kokonaisvaltaisesti, eikä niin, että meneväthän kustannukset muilta momenteilta.

Toivon, että nämä nykyajan vaateet, liikenneinfrastruktuurin parantaminen koko Suomeen ja liikenneturvallisuudesta yhä paremmin huolehtiminen koko Suomen teillä, johtavat siihen, että esimerkiksi suunnitelmat ja rahoitus korkealaatuteiden rakentamisesta mitä pikimmin toteutuvat.

Kaikkeen edellä mainittuun viitaten totean, että olemme erittäin tyytyväisiä siitä, että olemme täällä tänään siitä syystä, että Lahti-Heinola moottoritien rakentaminen alkaa. Haluan Heinolan kaupungin puolesta kiittää nykyistä hallitusta siitä, että se antoi tien rakentamispäätösten pysyä voimassa; erityisesti kiitän liikenneministeri Leena Luhtasta myönteisestä suhtautumisesta; kiitän myös liikennejaoston puheenjohtaja Matti Saarista, (joka oli myös edellisen kauden liikennejaoston jäsen, - saimme siellä paljon aikaan). Kiitos kuuluu myös tiehallinnon pääjohtaja Eero Karjaluodolle ja Hämeen tiepiirin tiejohtaja Mauri Pukkilalle sekä kaikille niille, jotka ovat olleet mukana tämän tiehankkeen eteenpäinviemisessä. Toivon tien rakentajille menestystä rakennustöissä. Lisäksi toivon, että voimme kaikki olla täällä marraskuussa 2005 vihkimässä uutta moottoritietä käyttöönsä.

Kaupunkineuvos Timo Ihamäki  Lahti-Heinola moottoritien rakentamisen aloitusjuhlassa Vierumäellä, Heinolassa 19.5.2004

PATSASTELUA

Toimittaja Seppo Hilden kirjoitti heinä-elokuun vaihteessa sana ajallaan-palstalla ”ulkoheinolalaisen  huomioita” sinänsä tyylikkään kirjoituksen (kiitos siitä!), mutta  yksi asia jäi mieltäni kaivertamaan.  Hilden toteaa Heinolaan saadun hänen Espooseen muuttonsa jälkeen (1980) kaksi patsasta: ”Tulenkantajat” Lyseonmäen rinteeseen ja ”A.F. Airon patsaan” Maaherran puistoon. Saattoi olla tyylikeino mainita vain nämä kaksi, mutta minut asia sai innostumaan. Onhan meillä muitakin!

1980-luvun alussahan oli Heinolassa lyhyehkön ajan kuluessa oikein patsasbuumi. Kaupungin-ja valtion virastotalojen valmistuttua lahjoitti Valtion Taidetoimikunta nykyisen valtuustotalon eteen Kauko Räsäsen  ”Triodiagonaali”-suihkulähdeveistoksen.  Silloisen Heinolan Säästöpankin täyttäessä 100-vuotta tilasi Säästöpankki Panu Patomäeltä nykyisen kirjaston edessä olevan  ”Liikunnan pyörteissä” patsaan. Kymenkartanon koulun pihalle ilmestyi ”Leikkiviä lapsia” ja Reumanmäelle ”Lentoon” veistos - molemmat taattua Patomäen työtä. 

1990-luvun puolivälissä perusti Heinolan kaupunginvaltuusto aloitteestani Heinola-Rahasto-nimisen toimikunnan, jonka tarkoitus oli Heinolan ulkoinen kaunistaminen lähinnä patsain, muistomerkein tai istutuksin.. Rahasto toimi aluksi niukahkoin budjettivaroin, mutta niiden tyrehtyessä muutaman vuoden kuluessa (kun taas kaupungin talous oli kehnoissa kantimissa), jouduttiin turvautumaan ulkopuoliseen rahoitukseen. Rahaston hallitukseen kuului ja kuuluu kulloinenkin valtuuston puheenjohtajisto, joten itsekin pääsin osallistumaan sen toimintaan. Sääntöjen mukaan rahasto voi ottaa vastaan lahjoituksia, testamentteja ja toivomuksia, mitä tehdään, mutta mesenaatteja ei ole ainakaan toistaiseksi löytynyt. Rahaston puolesta kuitenkin suuret kiitokset Marjatta ja Eino Kollin ja Niilo Helanderin säätiöille, jotka ovat todella painokkaasti antaneet varoja Heinolan ulkoisen ilmeen kohentamiseen.

Heinola-Rahaston toiminnan alkuaikoina saatiin vesisuihku Jyrängön virralle ja Kesäteatterin katsomon ulkopuoliset rakennelmat. Sitten saatiin kuvanveistäjä Anja Juurikkalan lahjoittamina ”Kalakissa” veistos museon sisäänkäynnin kainaloon ja mainio ”Flora” patsas Wpk-talon pihapiiriin. Anja Juurikkala todella lahjoitti nämä patsaat syntymäkaupungilleen, (tuhannet kiitokset edelleen) - rahasto hoiti jalustat, suihkut ja ympäristötyöt. Tämän jälkeen Heinolassa on nähtävänä kolme Anja Juurikkalan työtä: Tulenkantajat, Kalakissa ja Flora.

Vajaat kymmenkunta vuotta sitten Heinola sai lahjoituksena  Rantapuistoon sijoitetun Emil Cedercreutzin ”Tukinuittaja” veistoksen.

Rahasto järjesti tämän jälkeen ympäristötaidekilpailun, johon kutsuttiin  osallistujiksi Heinolassa syntyneitä kuvanveistäjiä. Tarkoitus oli juhlistaa heinolalaista iloa moottoritien valmistumisesta Helsingistä Lusiin asti. Kilpailun voitti Panu Patomäki, jonka kolmiosainen ”Valliherra”niminen ympäristötaideteos sijoiteltiiin moottoritien varteen. Teoksen ensimmäinen osio ”Hirvet” ovat  asuntomessualueen kohdalla, ”Peurat” kirkonkylän maavallin kohdalla ja ”Tukkilaiset riista-aitoineen” Vierumäen rampin kohdalla. Panu Patomäellä on nyt yhteensä kuusi ulkotyötä  Heinolassa.

A.F.Airon patsas pystytettiin Maaherran puistoon kaupunginhallituksen ja rahaston yhteistyönä. Rahaston hallitus kuuli, että lahtelaisen kuvanveistäjän Toivo Pelkosen ateljeessa oli useitakin rintaveistoksia kenraali Airosta. Kävimme katsomassa ja valitsimme mielestämme parhaimman. Emme olleet kuitenkaan valitsemassa alustaa ja niin pääsi syntymään epäsuhta itse patsaan ja alustan välillä, mikä tuntui nolostuttavan toimittaja Hildeniäkin. Kuvanveistäjän etenevä sairaus taas esti enimmät korjailut hänen taholtaan. Senjälkeen on jalustaa paikkailtu erilaisin sotilaallisin symbolein ja suhteet ovat jossakin määrin parantuneet. Lohdutamme itseämme, että Heinolassa sijaitseva Airon patsas on kuitenkin toinen sotilaasta tehty veistos Suomessa Mannerheimin jälkeen.

Airon patsasta oli suunnittelemassa toinenkin toimikunta, johon kuului korkea-arvoisia veteraaneja ja paikallisia voimia - itsekin olin mukana. Tälle toimikunnalle heinolalainen rakennusmestari ja itse asiassa suuri taiteellinen lahjakkuus, edesmennyt Veikko Pystynen teki symbolisen ehdotuksensa Airon patsaaksi ”Katsokaa lopputulosta”, joka teki ainakin itseeni vaikutuksen, mutta joka ei mennyt läpi, kun enemmistö halusi näköispatsaan.

Seuraavalla kerralla, toimittaja Hilden,  vähän enemmän katselemista!

Timo Ihamäki Kaupunginvaltuuston I varapuheenjohtaja, Kaupunkineuvos, Heinola 27.8.08

TIEASIOISSA MENESTYSTÄ

Itä-Häme-lehden pääkirjoituksessa taannoin arvioitiin Itä-Hämeen kehitystä ja todettiin , että joissakin asioissa se on ollut aneemista. Työnantajayhdistys ja Kauppakamaritoimikuntakin kaipasi Sailas-illassa dynaamisempaa otetta. Näin voi olla. Tieasioissa on menestytty kuitenkin kohtalaisen hyvin, vaikkakin viiveellä ja ajan  kanssa. Nämä viiveet taas eivät ole olleet paikallisista toimijoista kiinni, vaan menevät suoraan  valtiovallan piikkiin.

Itä-Hämeen kannalta ratkaisevat päätökset tehtiin runsas 35 vuotta sitten, kun päätettiin, että valtatie 4 ja valtatie 5 kulkevat Helsingistä Lusiin samaa väylää pitkin ja erkanevat siellä sitten toisistaan. Itse asiassa  tuolloin siirtyi Keski-Suomeen menevä pääväylä  Päijänteen länsipuolelta sen itäpuolelle eli Itä-Hämeeseen. Virallinen päätöshän valtatien nimestä ja numerosta tehtiin vasta 1996, mutta aikomus tehdä näin, oli jo pitkään tieviranomaisten suunnitelmissa. Itä-Hämeen Liiton vaikuttaminen aikoinaan asiaan ei ollut vähäinen.

Tähtiniemen silta rakennettiin viisaasti heti nelikaistaisesi 1990-luvun alkupuolella. Samalla rakennettiin Lusin ”lentokenttä”. Tarkoitushan oli saada aikaan moottoritie pääkaupunkiseudulta Nelos-ja Viitostien risteymään ja vähän sen ylikin. 1990-luvun lama viivästytti näitä suunnitelmia. Ainoastaan valtatie 5:n perusparantaminen Heinolasta Mikkeliin päin onnistui pätkä kerrallaan valtion rahoitusvaikeuksissa kun oltiin. Olin silloin eduskunnan valtionvarainvaliokunnan jäsen, eikä vaikuttamiseni tien rahoituspäätöksiin ollut vähäinen.

Järvenpää – Lahti moottoritie saatiin rakennettua 1990-luvun lopulla yksityisrahoitusmallilla. Eduskunnassa käytiin niinä aikoina kova vääntö moottoritien jatkorakentamisesta Heinolaan. Vähäisistä tierahoista oli kiista, kun niin monet kansanedustajat olisivat halunneet ne omille kulmakunnilleen. Lopulta rahoituspäätökset menivät läpi ja Lahti – Heinolan moottoritien rakentaminen voi alkaa. Ja se vihittiin käyttöön syksyllä 2005. Toiminnastani eduskuntatasolla sain julkista kiitosta pääministeri Lipposelta, liikenneministeri Sasilta ja valtionvarainvaliokunnan liikennejaoston puheenjohtajalta Matti Saariselta. Eduskunnassa tietä kutsuttiinkin Lahti –Ihamäki-tieksi. Kaikilta äänestäjiltä ei sen sijaan tunnustusta tullut. Heinolassakin äänimääräni putosi 600 äänellä ja putosin eduskunnasta. Mutta moottoritie on ja pysyy.

Nelostien rakentaminen Lusista Hartolaan, Joutsaan ja Jyväskylään otettiin seuraavaksi tapeetille. Itä-Hämeen liitto toimi aktiivisesti.Liitolla oli alueen valtuustojen puheenjohtajista koottu ”lobbausryhmä”( Timo Ihamäki Heinolasta pj, Mikko Ruskeala Hartolasta, Pekka Asikainen Sysmästä, Antti Kotimäki Joutsasta , Rauno Ahola Luhangasta, sihteerinä Kalevi Antikainen Hartolasta), joka hoiti asiaa yhteydenotoin, lähetystöin ja seminaarein. Tämän vuoden valtion tulo-ja menoarvioon onkin nykyisen liikenneministerin Susanna Huovisen toimin aloitusrahat saatu ja tien peruskorjaaminen alkaa kesällä välillä Lusi- Hartola.

Valtatierakentamisten väliin saatiin myös peruskorjattua tie Voikoskelta Heinolan kirkonkylään. Sen rahoituksen järjestämiseen luotiin toimiva yhteistyö kahden tiepiirin( Hämeen ja Lounais-Suomen),kolmen TE-keskuksen (Hämeen, Mikkelin ja Kouvolan) sekä kolmen kunnan (Heinola, Jaala ja Mäntyharju). Priimusmoottorina toimi työministeri Tarja Filatov, joka juhlallisesti avasi tien suuren tien piirissä asuvista koostun väkijoukon seuratessa tilaisuutta. Ainakin näki, että tie tuli tarpeeseen muillekin kuin elinkeinoelämälle.

Itä-Hämeen Liitolle jää edelleen hoidettavaa. Kouvolan tien alkuosa Heinolasta maakunnan rajalle ja Pulkkilanharjun tie Asikkalasta Sysmään ja ns alempiasteiset tiet vuorollaan. Vastajulkaistussa Päijät-Hämeen liikennesuunnittelujärjestelmän, jonka ohjausryhmän puheenjohtajana toimin, loppuraportissa luetellaan ne tiehankkeet, joita nyt ajetaan. Siinäkin on ensimmäisenä valtatie 4 Lusi- Vaajakoski, toisena Valtatie 12 Lahden ohitus itälänsi-suunnassa ja em  Pulkkilanharjuntie Sysmään. Kevyen liikenteen väyliä on mainittu vain vajaa kymmenen, mutta ensimmäisenä on Vierumäki- tieosuus pitkin vanhan viitostien reunaa kaupunkiin päin.

Timo Ihamäki Itä-Hämeen Liiton puheenjohtaja, vuonna 2006

KATSOTAAN MITEN SOTE-PIIRIN PALVELUJA RIITTÄÄ

Varapuhemies Sirkka-Liisa Anttila kirjoitti  ansiokkaasti maltista, jota pitää olla, kun odotellaan tuloksia Päijät-Hämeen SOTE-piirin toiminnoista. Hänen mukaansa menee 4-5 vuotta ennen kuin voidaan lausua arvioita tästä maakuntamme hallintokokeilusta. Samalla hän toi esiin tyytyväisyytensä Forssan seudulla tehdystä terveystoimen yhteistyömuodosta.

Päijät-Hämeen SoTE-piiri hanke valmisteltiin suurkiireellä ja suurella määrällä valtion ja kuntien rahoja. Ikään kuin pelättiin, että joku ehtii väliin vielä paremmilla kaavailuilla. Tämän vuoden alusta päästiin kuitenkin alkuun ja SoTe-piiri perustettiin. SoTe-piirin alkuasetelma ei kuitenkaan ole täysin sellainen kuin innokkaimmat asiaa ajaneet halusivat. SoTe-piirin piti hoitaa perusterveydenhuolto, sosiaalitoimi, ympäristöterveydenhuolto ja ympäristönsuojelu sekä erikoissairaanhoito saman hallinnon alaisena. Kaikkiin

näihin osa-alueisiin lähti mukaan vain kahdeksan kuntaa. Hollolan kunnan johdolla perustettiin viiden kunnan liikelaitosmainen koalitio. Heinola ja Lahti (enemmistö maakunnan asukkaista) lähtivät mukaan vain erikoissairaanhoidon osalta.

Heinolassa perusteltiin poisjääntiä monilla varteenotettavilla seikoilla. Liittyminen mukaan ei olisi tuonut Heinolan terveydenhuoltoon mitään lisäarvoa. Pikemminkin oli uhka siitä, että palvelut heikkenisivät. Eikä haluttu antaa sosiaali- ja terveysasioissa päätäntävaltaa eikä budjettivaltaa jollekin maakuntakeskeiselle hallintoelimelle, joka tekisi puolestamme kaikki päätökset, mutta jonka hallituksessa Heinolalla saattaisi olla vain yksi edustaja.

SoTe-piiri näyttäköön aikaa myöten kyntensä, että sen hallinnoinnilla jotain parempaa saavutetaan. Jos näin todella tapahtuisi, sinne pääsee mukaan kokeiluaikojen jälkeen, mutta luulen, että siihen menee aikaa.

Varapuhemies Anttila itse asiassa esitti kirjoituksessaan vastateesin koko SOTE-piiriajattelulle kehuessaan kotipaikkakuntansa Forssan mallia.  Siellähän yhdistettiin paikallinen perusterveydenhuolto ja alemman tason erikoissairaanhoito (aluesairaala) yhdeksi yhteiseksi kuntayhtymäksi 1990-luvun puolivälissä. Ja tulokset laadukkaan  toiminnan ja kustannustehokkuuden  osalta olivat jopa mairittelevia. Forssassa oli onnistuttu tuottamaan 80 prosenttia kuntalaisten tarvitsemista terveydenhuollon palveluista aina 30% maan keskiarvoa alemmilla kustannuksilla.

Olemme keskustelleet varapuhemies Anttilan kanssa moneen otteeseen näistä hallintomalleista jo silloin kun olin lääninlääkäri ja kansanedustaja. Ihmettelenkin kun hän ei tullut maininneeksi, että sama mikä tehtiin Forssassa 1990-luvulla, tehtiin Heinolassa jo 1970-luvulla.Täällä yhdistettiin terveyskeskuksen ja aluesairaalan tasoisen kaupunginsairaalan toiminnot hyväksi kokonaisuudeksi. Palvelut ovat olleet takuulla paremmat ja nopeammin saatavissa kuin ne muuten olisivat olleet.

Timo Ihamäki

ONNISTUUKO  KUNTALIITOS?

Hartola, Heinola ja Pertunmaa ovat selvitelleet yhteisissä kokouksissa, kannattaako tehdä kuntaliitos vai ei. Nyt on edetty siihen vaiheeseen, että on valittu yhteinen selvitysmies asiaa tutkimaan. Aikataulu on tiukka, koska  jos halutaan kuntaliitos vuoden 2009 alusta, päätökset asiasta on tehtävä tämän vuoden puolella.

Selvittelyt lähtivät käyntiin Hartolan toimesta sen kääntyessä neuvotteluehdotuksin Heinolan puoleen. Pian alkumetrien jälkeen tuli Pertunmaa mukaan, joskin se on neuvotellut myös Mikkelin suuntaan, joskaan valmista ei ole tullut. Neuvottelut ovat sujuneet asiallisesti, ripeästi ja hyvässä hengessä. Monestihan tämänkaltaisiin neuvotteluihin kuuluu reipas riitely, vuosikausien jahkaaminen ja jopa tiukat äänestykset (vai ovatko ne vasta edessäpäin?).

Lähtökohta hankkeelle oli edellisen valtakunnan hallituksen kehittämä kunta-ja palvelurakenneuudistus, (Paras-hanke), ,jota alettiin toteuttaa, vaikka sitä ei ollut edes hallitusohjelmassa. Säädettiin asiasta ns puitelaki, jonka tavoitteena on  varmistaa kuntien palvelutuotantoa, suurentaa kuntakokoa ja keskittää hallintoa.  Niinpä Puitelain mukaan terveyskeskusta voi pitää yllä vain 20000, ja ammatillista koulutusta vain 50000 asukkaan yhteisö. Kunnan on mahdollista järjestää palvelut omana toimintona (jos asukasluku riittää) tai yhteistoiminnassa muiden kuntien kanssa. Täten Heinola ilmoitti järjestävänsä terveyskeskuspalvelut oman a toimintana, Hartola liittyi Päijät-Hämeen  sosiaali-ja terveyspiiriin ja Pertunmaalla on liittoutumiset joka tapauksessa edessä.

Valtiovallan näkemys perustuu kuntien talousongelmiin. Vuoden 2005 tilinpäätösten mukaan yli 300 kunnalla 430:sta oli alijäämäinen tulos, eli tulot eivät riittäneet kattamaan kasvavia menoja. Etenkin sosiaali-ja terveydenhuollossa olivat kustannukset väestön ikääntyessä ja teknologian kehittyessä karanneet. Kuvaavaa on, että valtiovalta ei ole lainkaan syytön kuntien ahdinkoon. Valtio antaa lainsäädäntöteitse  kunnille yhä uusia tehtäviä ja velvoitteita, mutta  antaa liian vähän rahaa periaatteella, että kunta joutaa  maksamaan osan.

Kuntien ahdingon poistamiseksi olisi voitu edetä toisenlaistakin tietä. Valtiovalta olisi voinut vähentää kuntien velvoitteita, se olisi voinut nostaa valtionosuuksia, se olisi voinut maksaa indeksikorotukset täysmääräisinä ja se olisi voinut kehittää palvelutoimintojen järjestelyjä. Mutta kun Valtionvarainministeriö määrää rahat  eivätkä ministeriöt saa ylittää kehyksiään, käy yleensä näin, että on etsittävä muita keinoja. Niinpä kuntaministeriöllä ei kaiketi ollut muuta mahdollisuutta viedä asiaa eteenpäin kuin yrittää puuttua hallintoon ja kuntakokoon.

Niinpä nyt markkinoidaan kuntaliitoksia ja suurkunta-ajattelua. Esitetään, että suuremmalla kunnalla on  pieniä kuntia paremmat edellytykset hoitaa taloutta ja taloudellisia riskejä. Puitelain perustelujen mukaan yhdistyminen mahdollistaa palveluverkon toiminnan tarkistamisen ja hallinnon keskittämisen ja näin voidaan purkaa päällekkäisyyksiä. Kysyä sopii, että jos oikein voimakkaasti keskitetään, miten käy lähipalvelujen. Ja on vaara, että demokratian kaventuessa ei ole asukkailla enää puolesta puhujiakaan.

Vielä voidaan kysyä, uskotaanko todella, että kuntaliitos ratkaisee talousongelmia. Kustannusten nousu on realiteetti eikä se poistu kuntakokoa muuttamalla. (Esimerkiksi sosiaali-ja terveyspalveluissa jokaista kansalaista hoidetaan yksilönä ja hoito maksaa, oli kuntakoko mikä tahansa). Hyvin helposti ajatellaan, että kun kunta on riittävän iso, kaikki palvelutarpeen ongelmat poistuvat automaattisesti  kuin taikomalla. Turha on myös odottaa, että kun kaksi tai kolme köyhää kuntaa liitetään yhteen, syntyy ilman muuta uusi elinvoimainen ja rikas kunta.- Tässä vaiheessa on asioista puhuttava oikeilla nimillä, ettei synny turhia odotuksia.

Miksi sitten nämä kolme kuntaa neuvottelevat yhdistymisestä? Ensiksikin Paras-hanke ja Puitelaki antavat uudet koordinaatit kuntajärjestelyille ja lakiahan pitää noudattaa. Minkään kunnan talous ei ole prima kunnossa, joskin Heinolalla on energiarahasto, jonka käytöstä on aika pitkälle meneviä suunnitelmia. Hartolan lähtökohta on hankalin. Kunnalla on n. 7,5 miljoonan euron velat, arviolta 17 miljoonan euron takaukset, veroprosentti yli 20 ja kunta joutuu anomaan vuosittain valtiolta harkinnanvaraista avustusta pitääkseen pyörät pyörimässä. Eikä ole olemassa merkkejä, että tilanne kohentuisi oman toiminnan kautta ainakaan lähivuosina. Ei ihme, että Hartola etsii leveimpiä hartioita.

Heinolalle taas on tärkeää varmistaa asukaslukunsa pysyvän yli 20000, jotta voidaan ylläpitää omaa terveyskeskusta. Näin saadaan riittävän iso kunta toimimaan kaksinapaisessa Päijät-Hämeessä. Eikä Heinola halua, että asiaa tulee ratkomaan valtiovallan selvitysmies vuoden 2009 aikana. Jos ei saada vapaaehtoistietä aikaan kuntaliitosta Puitelain puitteissa, voi jopa pakkoliitokset olevan mahdollisia. Missä määrin silloin voi vaikuttaa yhdistymisen ehtoihin, on epäselvää, mutta ei ainakaan enempää kuin nyt. Moni Heinolan valtuutettu on kysynyt minulta, miksi olemme mukana ottamassa lisätaakkaa harteillemme. Vastaus on siinä, ettei mahdollista kuntaliitosta pidäkään ajatella tämän tai ensi vuoden  tapahtumana, vaan perspektiivi on otettava kauas tulevaisuuteen.

Pertunmaalla on vetoa kahteen suuntaan, Mikkeliin ja Heinolaan, itään vai etelään. Sekä Hartolassa että Heinolassa toivotaan Pertunmaan olevan kuviossa mukana, jotta mahdollisesti saataisiin kolmen kunnan liitymä. Luulen, että pertunmaalaiset joutuvat miettimään, mikä on pitemmällä aikavälillä  paras suuntaus.

Vielä kymmenkunta vuotta sitten kaikki kolme kuntaa kuuluivat samaan lääniin, maakuntaliittoon ja vaalipiiriin. Sitten maakuntalainsäädännön uudistuessa Hartola ja Heinola erkautettiin etelä-Suomeen ja Pertunmaa jäi itä-Suomeen. Yhteistyökuviot ovat kuitenkin naapurikuntien kesken säilyneet- näin mm Itä-Hämeen liitossa.

Nyt kuntaliitos-asiasta on keskusteltava-varsinkin kun ja jos kansanäänestyksiä ei järjestetä. On kysytty, onko tämä yhden totuuden politiikkaa. Näyttää valitettavasti olevan niin, että taloudelliset asiat ajavat kuntalaisidentiteetin, historian ja tunneseikkojen edelle. Kun rahaa ei ole tarpeeksi, ei auta, vaikka olisi kuinka rikkaan talon poika. Ehkäpä kulturelliset asiat voitaisiin hoitaa edes jollakin tavoin yhteisessä kulttuurilautakunnassa. On myös kysytty, onko vaihtoehtoja. Kuntayhteistyö olisi toinen tie, mutta se ei ainakaan Hartolaa vapauta taloudellisesta taakastaan. Sitten on udeltu, miksi on niin kiire ja onko pakko tehdä kuntaliitos. Ei ole pakko eikä välttämättä ole kiirekään. Mutta Puitelain mukaan valtiovallan lupaamat porkkanarahat pienenevät vuosi vuodelta ja vuonna 2015  loppuvat kokonaan. Vuonna 2009 valtiovalta voi määrätä selvitysmiehen.  Kuntien talous voi heiketä edelleen epävarmoissa olosuhteissa, ellei yhteisymmärrykseen päästä.

Yhteenvetona toteaisin, että jos kuntaliitokseen yleensä halutaan mennä, niin kuntaliitos on tehtävä nyt – jo  mahdollisimman suurten porkkanarahojen takia. Ei tästä liian isoa kuntaa tule. Asiat pysynevät vielä kuntalaisten käsissä. Mutta tosiasiat on tunnustettava, ettei liikaa odotuksia  tule esiin millään taholla. Kuntaliitos tuskin lisää palveluja tai niiden laatua, mutta se antaa mahdollisuuden pitää ne edes nykytasolla. Eikä kuntaliitos meitä minnekään syövereihin vie, elämä jatkuu liitoksen jälkeenkin. Lähipalveluista on huolehdittava ja ne on turvattava. Ja kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet on taattava ja luottamushenkilöhallinto on järjestettävä niin, että myös periferian ääni kuuluu.

Tärkeää elävässä elämässä on, ettei juututa paikoilleen. Ehkäpä kuntaliitos on se tekijä, joka antaa uutta potkua alueellemme kehityksen tiellä.

Timo Ihamäki Kuntaliitosneuvottelija, Heinolan kaupunginvaltuuston I varapuheenjohtaja, Itä-Hämeen Liiton puheenjohtaja